Valitsija

Helsingin Kaupunkiympäristötalo

Helsingin Kaupunkiympäristötalon ideana on yhdistää rakennetun ympäristön viranomaiset ja julkiset palvelut samaan rakennukseen. Rakennus on Verkkosaaressa, jossa on meneillään voimakasta rakentamista. Ensivaikutelmassa kiinnitän huomiota rakennuksen muhkeaan hahmoon, voimakkaisiin kaariin katukerroksessa ja huonekorkeuksiin. Rakennus ei ole yksitoikkoinen, vaan taitteessaan ja terasseissaan jollakin tavalla kiinnostava ja yksilöllinen. Se vaikuttaa urbaanilta ja uskoo itseensä.

Kävellessämme kohti pääsisäänkäyntiä huomaan kamppailevani sen kokemuksen kanssa, mitä rakennus kertoo ihmiskokemuksena. Ainakaan en kokemuksellisesti lähesty halimöhkälettä, vaan pikemminkin mahdin taloa. Yritän muistuttaa itseäni siitä, ettei julkisen viraston välttämättä tarvitse olla sympaattinen, luokseen kutsuva tai ystävällinen, vaan varmaankin ensisijaisesti toimiva funktioihinsa nähden. Julkisen viraston ei ulkoisessa olemuksessaan tarvitse muistuttaa kaupunkilaista siitä, että rakennuksessa hoidetaan yhdessä yhteisiä asioita. Julkisen tilan ei välttämättä tarvitse ilahduttaa, selittelen mielessäni.

Julkiselle rakennukselle kuitenkin olisi ansioksi, ajattelen, jos se mukaankutsuvuuden, ilahduttavuuden ja jopa kohottavuuden inhimillisissä tunnevaikutuksissa onnistuisi yli sen, mitä funktiot itsessään vaativat. Tullessaan tiettyyn rakennukseen vierailija voisi periaatteessa kohottua yhteiseen tekemiseen ja kokea, että juuri tämä yhteistavoite, esimerkiksi kaupunkiympäristön rakentaminen, on iloinen, innoittava, jokaista meistä yhdistävä asia. Että kyseessä ei ole jokin pakollisten suoritteiden tehtävälista, joka täytyy saada suoritetuksi säädösten mukaan. Julkisen palvelun rakennuksen lähtökohtana voisi olla, idealismissani ajattelen, kohti tulevaisuutta avautuva luova yhteistoiminnallinen prosessi, joka tarvitsee tuekseen sen, mikä meissä on ihmisinä parasta – esimerkiksi kyvyn kunnioittaa, kyvyn ottaa toinen vakavasti ja kyvyn innostua yhdessä.

Voisiko siis asiakasvirran hallinta tapahtua tavalla, jossa ihminen samalla havahtuisi muistamaan, että juuri tämän funktio, kaupungin rakentaminen, on meillä hoidettu laadukkaasti tähänkin asti, mutta haluamme parantaa?  Voisiko asiakaskansalainen kokea olevansa arvostettu osa eteenpäin uudistuvaa ja inhimillistä, järkiperäistä järjestelmää, joka ei vihjeviesteissään kutista häntä hallintoalamaiseksi, vaan jonka järjestelmä nimenomaan haluaa kohdata kokonaisena ihmisolentona? Kyse on meistä tuntevina yhteistoiminallisina, keskinäisriippuvina, sosiaalisina järkiolentoina. Itse asettaisin julkisen rakentamisen yhdeksi kriteeriksi sen, onnistuuko rakennus vahvistamaan ja kohottamaan ihmisiä sen funktiokokonaisuuden kontekstissa, mitä rakennus palvelee.

Siirryttäessä Kaupunkiympäristötalossa ulkopuolisilta kokonaan suljettuihin kerroksiin 3-7, tapaan joitain työntekijöitä, jotka ovat innostuneita. Tämä on hieno asia. Toki pandemian takia paikalla on vain joitain yksittäisiä ihmisiä, kun normitilanteessa heitä olisi toista tuhatta. Tätä syystä ”nykyaikaisen toimistotyöskentelyn” koko kuva ei paljastu esimerkiksi äänimaailmansa osalta avarissa tiloissa, jotka monin kohdin avautuvat korkeista ikkunoista kiehtovasti ja jotka esteettisessä mielessä ovat vaikuttavia avautuessaan kerroksista toiseen. Myös parvekeratkaisut vaikuttavat mietityiltä. Koska kyseessä on yli tuhannen ihmisen työpaikka rakennuksen ansiot näiltä osin palautuvat siihen kysymykseen, miten hyvin täällä työskentelevät saavat tukea uusista tiloista vastuullaan olevien työtehtävien tekemiseen.

Käsillä olevassa tuomaritehtävässä toimin omista käsityksistäni käsin. Olen nähnyt uraauurtavia avotila-ajattelulle perustuvia työtiloja, jotka kohottavat ihmisiä, jotka niissä toimivat. Yleiskäsitykseni on, että suoraviivainen avotila-ajattelu ei sellaisenaan sovellu kaikille. Itse koko tähänastisen työelämäni asiantuntijatehtävissä toimineena toteaisin omana kokemuskäsityksenäni, että asiantuntijatehtävä onnistuakseen vaatii työtiloilta a) tilaisuutta keskittyä ilman erillisjärjestelyitä b) tilaisuutta olla vuorovaikutuksessa pitkin päivää lämpimän kynnyksettömästi c) kokemusta omasta arvosta osana lähiyhteisöä, johon osallisuudesta kokee arvoa ja jonka työn hahmottaa arvokkaaksi d) tilaisuutta puhua toisia häiritsemättä e) tilaisuutta käyttää kulloinkin tarkoituksenmukaisia henkilökohtaisia työvälineitä f) tilaisuutta sisäiseen mielen vaelteluun osana luovaa henkistä työtä ja siis tavoin, jotka ehkä ulkoisesti eivät vaikuta suorittamiselta.

Tiedossani ei ole, miten nämä omat kriteerini voisivat täyttyä avokonttoritilassa, jossa yksilöillä tai tiimeillä tai työkumppaniryhmillä ei lähtökohtaisesti oleteta olevan mitään kotipesää tai vakiintunutta työpaikkaa. Anteeksi kriittisyyteni, mutta ne mitä kansankielessä kutsutaan ”pömpeleiksi” eivät keskittymistiloina lähtökohtaisesti itselleni edusta työnteon kohottavaa tulevaisuutta. Pystyvätkö Kaupunkiympäristötalon työntekijät kääntämään tilansa mahdollisuudet voitoksi jää omassa mielessäni auki. Tila-ajattelijana, joka toivoo rakennetun ympäristön tukevan niitä ihmisyytemme vahvuuksia, jotka kulloinkin ovat relevantteja, ainakaan nyt tarkastelussa oleva rakennus ei tässä suhteessa onnistu mielestäni yhtä hyvin kuin Ylivieskan Pyhän Kolminaisuuden kirkko tai Kirkkonummen uusi kirjastorakennus Fyyri onnistuvat omissa tavoitteissaan.

Ylivieskan pyhän kolminaisuuden kirkko

Uusi kirkko esittäytyy koreilemattomana, lohduttavana, kun sitä lähestyy uuden kellotapulin vierestä ohi vanhan kirkkomaan ja sankarihautojen, poltetun kirkon peruskivien ja niiden takana virtaavan joen jäädessä vasemmalle. Uusi kirkko synnyttää lähestymissuunnasta etupuolelleen vaikuttavan hiljentävän alueen, sakraalisen torin, jonka voimaa lisää kirkkomaalla seisova hiiltyneitten puitten risti.

Kirkon sisäänkäynnin etuosan lasien takaa erotan arkista elämää ja saan vaikutelman kirkosta, joka kutsuu astumaan peremmälle. Vaikutelma vahvistuu sisääntuloaulassa, joka olohuoneeksi kutsuttuna tilana nimensä mukaisesti avautuu seurakuntasaliin, jossa näen ihmisiä lounaalla. Aistin kuitenkin tiettyä hiljentävää kohottavuutta jo etutilassa, jossa on tarjolla kahvia ja teetä. Varsinaiseen kirkkosaliin siirrytään välitilan kautta, joka irrottaa olohuoneen tunnelmasta ja valmistaa ennen kirkkosalia. Kun kirkkosali avautuu, tunnen vahvan nosteen niitä voimia, jotka ylevyyden tiloissa ihmissydän voi kokea, kun aistit tajuavat oman pienuutensa elämän valon edessä.

Vaikutun voimakkaasti Ylivieskan uudesta kirkkosalista, jossa aistin sen majesteettisen sanattoman, minkä vuoksi ponnistukset on tehty. Katseen ylöspäin nostava kolminaisuusmuoto yhdistää avautuvan kiitollisuuden ja elämänihmetyksen kokemuksen ylhäältä käsin hehkuvaan valoon, joka tulvii rajattomuudesta. Se rajattomuus yhdistyy kirkon penkeistä nöyränä esittäytyvään maalliseen valorajaan siellä, missä katse odottaa näkevänsä virsikirjat penkkien selustoissa. Tilan pyhä kolminaisuus muistuttaa jokaisen omasta valosta, ajattelen, ja huomaan liikuttuvani katseen samalla kohottuessa taas ylös. Sali hiljentää ja rauhoittaa. Se puhuu ilman opinkappaleita, ja ylemmän ylevyys on läsnä.

Salin eteen kulkiessani huomaan saarnastuolin olevan vasemmalla kuulijoiden tasalla. Ilahdun, kun kuvittelen papin puhumassa läheltä seurakuntaansa, melkein heidän joukostaan. Alttarin vähäeleinen kauneus korostaa ylhäällä näkyvää ristiä, joka sekään ei julista uhkailevasti, vaan pikemminkin muistuttaa siitä, minkä ylhäältä valorailosta tulviva valo pääviestinä tuo saliin.

Kun katseeni osuu ovenripaan vasemmalla huomaan häiriintyväni. Oven takana on sakastin ja alttarin välissä erityinen tekninen tila. Ylimaallisuuden kosketus on kohdallani kadonnut arkisuuksien alle paikassa, mistä kirkoissa pyhyyspalvelija astuu erityisantavuuteensa virittyneenä. Vaikka ilahdun periaatteellisesti ajatuksesta, että kirkkorakennus on tehty huomioiden mahdolliset lähetykset sähköisesti kirkon ulkopuolelle, epäröin ratkaisua sakraalikokemuksen kannalta. Huomaan pohtivani Martan ja Marian dilemmaa. Sakasti, toinen pyhyystila, avautuu vaikuttavasti vanhalle kirkkomaalle ja kohti jokea. Tässä näkymässä elää lupaus kirkosta hengen ja ylisukupolvisen instituutiona, kauneudesta, jota kirkko edustaa.

Kun kierrämme kirkkoa huomaan sen asettuvan selustaltaan huomattavan lähelle kaupungin arkista elämää, sopivasti kuitenkin syvyyksiään suojaten seinällä, johon on upotettu vanhat kirkonkellot ja eleetön vaikuttava ristirakenne. Kuulen, että pienillä aukoilla toteutettu ristikuvio on osa taitavasti toteutettua rakennuksen ilmanvaihtoa. Kun käymme kirkkorakennuksen alla ja kapuamme katsomaan kattorakenteita vaikutun myös siitä teknisestä osaamisesta, millä Ylivieskassa on astuttu yli vanhan rakastetun kirkon tuhopolton, yli kohtalonhetkien, yhdessä ja olennaiseen kytkeytyen.

Kirkkonummen pääkirjasto Fyyri 

Torin suunnalta katsoen Fyyri näyttää veistokselliselta oliolta, eräänlaiselta futuristiselta meteoriitilta, joka on pudonnut juuri oikeaan paikkaan. Rakennus on omanlaisensa, mieleenpainuva, mutta sen itsevarmuus ei ole pöyhkeää, vaan mukana on leikkisyyttä. Rakennus ihmetyttää, mutta ei liikaa.

Lähestyessämme Fyyria yritän työntää mielestäni sen vieressä olevan kauppakeskuksen tavanomaisuudet kunnes huomaan, että nehän oikeastaan eivät haittaa.  Fyyri on jo kaukaa puhutteleva, koska sen kautta kauppakeskuksen (anteeksi) latteudet saavat rinnalleen taidevoimaisen vastapainon, joka puolestaan valmistaa mieltä kohti keskiaikaisen kivikirkon pyhyysmajesteetteja. Edessä on kaupunkienerginen kokonaisuus, jota kannattaa tulla katsomaan kauempaakin.

Vielä tunti sitten en ollut edes kunnolla tietoinen, että Kirkkonummella on keskiaikainen kirkko. Fyyri ei ratsasta varmastikin rakastetun vanhan kirkon kustannuksella, mutta yhteisvaikutus on puhutteleva. Fyyri kutsuu ihmisiä kirjastoon, ehkä kauppareissulla jopa, mutta heitä päätyy myös kirkkoon: tässä avautuu rakennettua ympäristöä, jossa vuorovaikutus käynnistyy monensuuntaisena ja kokemus vahvistuu ylöspäin. Stemmat soivat harmoniaa, jollaisia ylä-ääniä harvat kaupunkikeskukset uskaltaisivat edes tavoitella. Tässä on onnistuttu, ajattelen.

Fyyrin edessä on koululaisryhmä. Hämmästyn, kun huomaan heidän tarkkaavaisuutensa.  Heille esitellään Fyyria.

Kierrämme rakennuksen ja huomaan aliarvioineeni kohteen kuvien perusteella.  Miten tänne oikeastaan ajettiin? Nyt pidän jo selvänä, että käsillä on maamerkki, mihin palaisin.

Ovet rakennukseen ovat mielestäni yllättävän pienet, mutta niissä on tiettyä vetoa sisään. Tänne uskaltaa astua etukautta ja yhtä lailla takakautta. Mukana on sopivaa sähkönvälkettä: selvästi halutaan, että nuorempi väki ei jää epäröimään, vaan astuu sisään yhtä helposti kuin elokuviin. Diginatiivien kannalta Fyyrin pieni kirjastomerkki on varmaankin sopiva bränditunnus, joka signaloi nykyhetkeä, sitä aikaa, joka on heidän.

Lukemisen kulttuurin ihmisenä uskon ihmeisiin, jotka kohottuvat kirjojen kautta ihmismielen solusyvyyksistä. Kirjaan keskittynyt, ajatuksiinsa uppoutunut ihminen, on minulle kaunis näky. Se hetki, kun joku silmäilee kirjaa ja antaa mielensä käynnistyä eteenpäintunnustelevuuden ehdoin, on inhimillisen kasvun avauspiste, jonka edellytyksiä tulee vaalia. Kyse ei ole vain tiedon jakamisesta, vaan yleisemmin hengen elämästä. Kuten kirkko voi vahvistaa inhimillisen kokemisen pyhyyskerroksia, kiitollisuuden, nöyryyden ja ylisukupolvisen ylöskurottumisen taivasjanoa ja kuten toimistorakennus voi tukea funktionaalisen asiantuntemusprosessin rationaalista edistysvirtaa, siten kirjasto voi tuoda ajattelu-uskoisen elämän transformaatiotekijät jokaisen ulottuville.

Kirjastojen tulee uusiutua, kuten Kirkkonummi on tehnyt. Kirjastot ovat ajatteluelämän demokraattinen, kaikille avoin keskusaukea ja huokoisuusalusta. Kirjaston kautta yhteisö palvelee itseään ja rakentaa tulevaisuuttaan tarjoamalla jokaiselle tilan ajatella enemmän, ajatella toisin, uusin ja odottamattomin tavoin, sävyin ja sananvalinnoin, oman sovinnaismaailmansa, totunnaistotuutensa ja uomakipityksensä tuolla puolen. Kirjaston filosofia on demokratian, tasavertaisuuden, ihmisyysuskon pysyvästi ajankohtainen kulmakivi. Inhimillinen kasvu edellyttää ajattelun liikettä ja ajattelun ajattelua, harkinnan kyvyn kasvua ja moniulotteistumisen viisauskilvoittelua ulos siitä, mikä uhkaa meitä latistuksen mankeleina ja houkutuksina kutistaa ihmisyytemme triviaaliksi polskuttelubarbariaksi.

Fyyrin pääsisäänkäynti johtaa välitilaan, jota vaalii tyylikäs taideteos ylhäällä, mutta pian huomaan lapsenkokoisen aukon oikealla seinässä. Lasten alamaailma on sisäänrakennettu Fyyriin viisivuotiaan ilolla!

Siirtymät ovat kynnyksettömiä tilojen liukuessa toisiinsa lämpimän luontevasti.  Koska tiedän, että uusi kirjasto on rakennettu vanhan kirjastorakennuksen ”päälle” yritän löytää vanhan ja uuden rajaa. Tätä rajaa en suoraan erota, vaan huomaan orgaanisia siirtymiä, kuten kutsuvan ja huvittavan istumis- ja oleskeluportaikon väylänä toiseen kerrokseen.  Rajat uuden ja vanhan välillä ovat sulaneet rajattomuudeksi, mistä iloitsen erillisenä kauneusonnistumisena.

Heti pääoven jälkeen oikealla, jo ennen lasten omaa salakäytävää, sopivasti melkein kätkössä, on lempeä pienkahvila, joka avautuu eheyttävään lehtisalityyppiseen tilaan. Tämä tärkeä, harmonisoiva ja eteenpäinkuljettava, hiljentyneeseen oleskeluun kahvikupin kanssa kutsuva tila avautuu pitkän lasiseinän kautta kohti Kirkkonummen vanhan kirkkoa. Lehtisali vahvistaa dialogia, jonka aistin ulkoa torin suunnalta yhtenä avainelementtinä siinä taitavassa kokemuskerroksien yhteensovittamistyössä, mikä Kirkkonummen Fyyrissä on toteutettu onnistuneesti sisällä ja ulkona.

Valitsen erikoiskahvini kumppaniksi euron maksavan mustikkamuffinsin vitriinistä, jonka sympaattinen tarjoama jo on kertonut, että täällä ei toimita niuhomatriiseissa. Jokaisen tilan yksi onnistumiskriteeri on sen synnyttämä ”post production” maailma eli mitä alkaa tapahtua, kun rakennustyöt on tehty. Inhimillinen luovuus voi saada voimistusta ja jos saa, kuten ilmeisestikin Fyyrissä, se ilmenee niissä pienissä yhteyksissä, mitä ei päätetä ylhäältä käsin. Välittämisen mikrokosketus on lahjomaton.

Juomme kahvit lehtisalissa, jossa nuori lukiolainen toisaalla työskentelee Porkkalan lukion kangaskassi vieressään. Mielessäni käy, että tulen joku päivä kirjoittamaan tänne.

Toisen kerroksen musiikkikirjasto ja studio tekevät vaikutuksen.  Samoin hiljainen huone ja erityinen lukuterassi, joka linnamaisena parvekkeena ei vie katsetta ympäröiviin maisemiin, vaan kääntää ensisijaisen huomion lähelle, kirjastoajatuksen perusprinsiippien mukaisesti syventymään lisää siihen energiaan, mikä ihmismielessä piilee ja mitä Fyyri on rakennettu rikastamaan.

Nykyaikaisen kirjastoajattelun mukaisesti Fyyri on monitoimitila, mutta tämä hallintokielinen nimike ei tee sille oikeutta. Kyse on ilmapiiristä ja ilmapiirin vaalimisesta. Kyse on kohtaavuudesta ja siitä elintärkeästä yhteisöilmiöstä mikä syntyy, kun ihmiset kokevat omakseen jonkin mikä yhdistää. Kyse on yksilö- ja yhteisötunteiden ylemmistä tiloista, monisointuisista sielujen sinfonioista, jotka hengen elämän lakien mukaisesti eivät palaudu funktionaalis-objektivistiseen. Fyyrin suuruus on sen mittakaavojen kyvyssä hengittää tasatahtiin ihmisorgaanin kasvulakien kanssa siinä ulottuvuudessa, mitä joskus kutsutaan sydämen ääneksi ja sydämen sivistykseksi, toisinaan vain hengeksi. Oli nimi mikä tahansa, kyse on jostakin yhdistävästä, jostakin kaikille kuuluvasta, jostakin uudistavasta, jostakin jokaiselle syvästi henkilökohtaisesta ja jostakin elämää suuremmasta. Kyse on selkärangasta, johon tämä maa keskeisesti nojaa kirkonkylästä kirkonkylään eli paikallisuuksissaan siis kaikkialla siellä, missä ”suuruuden ekonomia” sutii tyhjää. Filosofi ja ajattelija Mikko Lahtisen sanoin, ”Missään muussa maassa yleiset kirjastot eivät ole yhtä suosittuja kuin Suomessa, kirjastojen maassa.”  Tähän Kirjastojen maahan on syntynyt yksi soihdunkantaja Kirkkonummen keskustaan.

Joka astuu Ylivieskan kirkon kirkkosaliin, kohoaa ylävalon nostattamana kohti pyhyyskokemusten puhtausrekisteriä. Mahdollisuus kurottautua ylöspäin ihmisenä on läsnä, inhimillisen pienuuden sointujen asettuessa kaikkeuden ylivertaisuuden urkupisteen alle. Joka astuu Kirkkonummen uuden kirjaston pääsaliin, kohoaa niin ikään, korkeitten ikkunoiden valovirrankin vuoksi, mutta sillä merkitysten tunnemuodostumisen omaehtoisella logiikalla, missä inhimillisen sivistyksen ja sanaksi tulleen viisauden eteenpäinkirvoittavat voimat kohtaavat ihmisen oman päätösvallan. Ne ovat yhtä lähellä kuin lähin kirja.

Fyyrin majesteetillisessa salissa kirjat ovat käden ulottuvilla. Salin uljuus ei korosta katsojan pienuutta, rakennuttajansa valtaa tai suunnittelijansa esteettistä nerokkuutta, vaan näkemystä siitä, että kirjat ovat ihmiskulttuurin maallistuneista muodoista elevoivasti pyhin, voima mikä ei tyhjene. Totean vaikuttuneena, että Fyyrissä kirjat eivät ole varastossa, vaan houkuttelevasti, kunnioittavasti käsillä. Esillepano ei tyrkytä, eikä kirjasto vyörytä volyymiään käyttäjänsä päälle. Pidän erittäin onnistuneena sitä tapaa, millä kirjojen kulttuurin mielikuvitusta kutkuttava moniaistillinen runsaus tarjoillaan ihmiselle sopivina annoksina. Vierailijaa ei esimerkiksi hukuteta määrällä, vaikka toisaalta mitään ei pihdata. Onnistunut pääsali on virittynyt kiinnostuksen, ystävällisyyden, innoittavuuden ja ehdotusstimulanssien logiikalla, josta sikiää luovuus ja yhteisöllinen tulevaisuus.

Kuten kaikissa onnistuneissa tiloissa, Fyyri luo puitteet osaavalle henkilökunnalle antaa parastaan. Kun keskustelen henkilökunnan edustajien kanssa aistin hehkuvan innostuksen. He tietävät tekevänsä työtään oman yhteisönsä hyväksi huipputyövälinein ja osana kirjastojen kokonaisuutta, joka uudistuu ollakseen jatkossakin maailman paras.

Eläköön Kirkkonummen Fyyri – vuoden 2021 Arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon saaja.

Teksti: Esa Saarinen