Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon valitsijaksi valitaan vaikuttaja, joka on tullut tunnetuksi muun alan kuin arkkitehtuurin asiantuntijana. Palkintotuomari tekee valinnan esiraadin valitsemien kohteiden joukosta. Tuomarin valitsee Suomen Arkkitehtiliiton hallitus.
Timo Miettinen on eurooppalaiseen filosofiaan, aatehistoriaan ja politiikkaan erikoistunut tutkija. Tällä hetkellä hän työskentelee kollegiumtutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Hän on koulutukseltaan filosofian tohtori, ja hänet nimitettiin dosentiksi Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan vuonna 2019.
Miettisen tutkimus käsittelee erityisesti eurooppalaisen aateperinnön kysymyksiä, modernia historianfilosofiaa sekä politiikan, talouden ja oikeuden välisiä suhteita. Hän tarkastelee työssään sitä, kuinka filosofiset käsitteet, historialliset kokemukset ja yhteiskunnalliset instituutiot muovaavat poliittista ajattelua. Näitä aiheita hän on käsitellyt myös suomeksi julkaistuissa kirjoissaan Eurooppa (2021), Demokratian aika (2024) ja Uuden maailman luojat (2026). Hän on myös Helsingin Sanomien vakituinen esseisti.
Miettisen tutkimus ja julkinen toiminta on saanut useita tunnustuksia. Vuonna 2021 hän sai Vuoden eurooppalainen -tunnustuksen, vuonna 2023 Helsingin yliopiston J. V. Snellman -palkinnon ja vuonna 2024 Suomen Akatemian akatemiapalkinnon. Vuonna 2025 Miettinen otti vastaan Alfred Kordelinin palkinnon.
Akateemisen työnsä ohella Miettinen seuraa aktiivisesti Euroopan unionin ja eurooppalaisen politiikan kehitystä. Hän kommentoi säännöllisesti eurooppalaista politiikkaa kotimaisessa ja kansainvälisessä mediassa.
”Voimme elää ilman arkkitehtuuria ja palvoa ilman sitä, mutta emme voi muistaa ilman sitä.”
Näin kirjoitti englantilainen taidekriitikko John Ruskin teoksessaan The Seven Lamps of Architecture (1849). Ruskinille rakennukset eivät olleet vain käyttöesineitä tai aikansa esteettisiä ilmauksia. Ne liittivät ihmisen osaksi sukupolvien ketjua säilyttäen asioita ja tuntemuksia, mitä menneisyyden ihmiset olivat kokeneet.
Tästä seurasi Ruskinin mukaan kaksi velvollisuutta. Oman ajan rakennuksista oli tehtävä historiallisia – siis sellaisia, joista tulevat sukupolvet voisivat tunnistaa tuon aikakauden arvot ja pyrkimykset. Samalla menneisyyden rakennuksia oli varjeltava kansakunnan kallisarvoisimpana perintönä. Historian kerroksellisuus oli avain yhteisön jatkuvuuteen: se auttoi tunnistamaan, miten yhteisö oli rakentunut.
Mahdollisuus valita tämän vuoden Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon saaja on suuri etuoikeus. Se tarjosi mahdollisuuden vierailla upeissa ja mielenkiintoissa kohteissa. Tehtävä antoi mahdollisuuden pohtia arkkitehtuurin merkitystä omassa ajassamme. Sain tukeutua ammattilaisista koostuvan esiraadin näkemyksiin ja kuulla monessa tapauksessa myös käyttäjien näkökulmia.
Yritin ymmärtää mahdollisimman paljon kohteiden teknisistä ratkaisuista, kuten materiaaleista, lämmityksestä, akustiikasta tai ilmanvaidosta. Yritin päästä selville, mitä arkkitehtikunta ajattelee nykyään tyylistä ja estetiikasta.
Silti taustalla tuntuivat jyskyttävän Ruskinin kysymykset: Millaista tarinaa yhteisöstä tämän päivän arkkitehtuuri kertoo? Miten se rakentaa historiallista jatkuvuutta? Kuinka rakennukset ilmentävät tai jopa edistävät tärkeinä pitämiämme asioita ja arvoja – sellaisia kuin oikeudenmukaisuus, kestävyys tai hyvinvointi?
Kaikki palkintoehdokkaat olivat teknisesti korkeatasoisia ja huolellisesti ajateltuja. Ne olivat myös mittakaavaltaan ja käyttötarkoitukseltaan hyvin erilaisia. Jokainen niistä olisi omista lähtökohdistaan ansainnut tulla palkituksi.
Sen lisäksi, että kohteet heijastavat oman aikamme arvoja ja käytäntöjä, ne tuntuivat monessa tapauksessa myös kurkottavan näiden yli. Siihen, millaista asuminen, oppiminen, luontosuhde tai historian muistaminen voisi parhaimmillaan olla.
JKMM Arkkitehtien suunnittelema SKiB-kampus on kohtaamisen ja oppimisen paikka. Porin keskustaan sijoittuva kokonaisuus yhdistää 1960-luvulla rakennetun punatiilisen koulun, 1930-luvulta peräisin olevan Rosa Husetin ja uuden Kulturhuset Fiinin. Eri aikakausien rakennuksia ei ole asetettu kilpailemaan keskenään, vaan niistä on muodostettu yhteinen ympäristö, jossa uusi ja vanha kohtaavat.
Pääsisäänkäynnin yhteydessä luonnonvalo yhdistyy kauniisti luonnonmateriaaleihin. Korkeat ikkunat ja ylävalo avaavat tilan ympäröivään maisemaan, kun taas vaaleat puupilarit, palkit ja sälekatot tuovat suureen aulaan lämpöä ja inhimillistä mittakaavaa. Avoin tila jakautuu luontevasti oleskelun, kohtaamisen ja työskentelyn alueisiin. Tummanpunaiset tuolit ja pitkä, veistoksellinen palvelutiski antavat vaalealle kokonaisuudelle ryhtiä. Vaikutelma on samanaikaisesti avara, rauhallinen ja kutsuva.
Erityisen huomionarvoista on tapa, jolla eri-ikäisten koululaisten arki liittyy ympäröivän yhteiskunnan kulttuuritoimintaan. Koulu ja päiväkodit eivät ole suljettuja, laitosmaisia tiloja vaan yhdistyvät muuhun päivätoimintaan. Ehkä tämäkin kertoo jotain Suomesta. Luovuutta ja kekseliäisyyttä on ylipäätään käytetty oppimista tukevan ympäristön rakentamiseen. Esimerkiksi avointen yhteistilojen rinnalle on luotu paikkoja rauhoittumiseen ja vetäytymiseen.
Koko kohde huokuu arvostusta sivistykselle, kulttuurille ja oppimiselle.
Avarrus Arkkitehtien suunnittelema As Oy Helsingin Muurarimestari antaa näkymän siihen, miltä urbaani ja yhteisöllinen asuminen parhaimmillaan on. Kestävyys yhdistää koko suunnittelua: luonnollinen ilmanvaihto, kahteen ilmansuuntaan avautuvat asunnot, runsas luonnonvalo, hengittävät materiaalit, massiivitiilirakenne ja aurinkopaneelit muodostavat harkitun kokonaisuuden.
Asuntojen erilaiset koot ja pohjaratkaisut palvelevat monenlaisia elämäntilanteita. Asukkaat ovat voineet vaikuttaa kotinsa materiaaleihin ja viimeistelyyn, ja yksityisiä asuntoja täydentävät yhteiset tilat. Rakennus tunnistaa, että hyvällä asumisella on monta muotoa – ja ne kaikki voivat elää rinnakkain.
Yksityiskohdissa näkyy poikkeuksellinen huolellisuus. Vaalea tiili, syvät ikkunasyvennykset sekä punatiilen ja parvekkeiden rytmi tekevät julkisivuista rauhalliset ja persoonalliset. Myös patterit, putket ja ilmanvaihdon ratkaisut on otettu osaksi sisätilojen arkkitehtuuria. Muurarimestarissa vetoaa ennen kaikkea demokraattinen ajatus persoonallisen, kauniin ja kestävän asumisen kuulumisesta kaikille.
Šeduvan peltojen keskelle sijoittuva The Lost Shtetl -museo muistuttaa pienten harjakattoisten talojen ryhmää. Vaaleat metallipaanupinnat heijastavat päivänvaloa, ja puuverhoillut sisäänkäynnit tuovat kokonaisuuteen lämpöä. Sisätiloissa puu, kivi, lasi ja valo muodostavat harkitun kokonaisuuden. Matalat, lähes kodinomaiset huoneet vaihtuvat korkeisiin ja hämäriin näyttelytiloihin, joissa kuvat ja äänet ympäröivät kävijän. Tilojen mittakaavan ja valaistuksen muutokset kertovat tarinaa 1800-luvun alun arkisesta elämästä kohti historian synkkiä vuosikymmeniä.
Museo oli monin tavoin vaikuttava kokemus: teknisesti taidokas ja sisällöltään puhutteleva. Erityisesti minua kiinnosti sen anonyymius. Yhden kylän historia säilytti paikallisen erityisyytensä mutta avautui samalla yleispäteväksi, samastuttavaksi kertomukseksi. Šeduva olisi voinut olla lähes mikä tahansa eurooppalainen kylä, jossa juutalainen yhteisö eli osana paikallista historiaa ennen tuhoutumistaan.
Maisemaan asettuvat vaaleat rakennukset näyttävät samanaikaisesti kylältä, unenomaiselta muistikuvalta ja joltain jo katoamassa olevalta. Arkkitehtuuri antaa poissaololle muodon ja jättää tilaa historian kertomiselle. Kierroksen päättävä korkea tila ja hautausmaalle avautuva ikkuna suuntaavat ajatuksen tulevaisuuteen: miten muistamme ihmiset ja yhteisöt, joiden aineelliset jäljet on pyritty hävittämään?
Kuusijärven savusaunat – Mer Arkkitehdit ja Arkkitehtuuri- ja muotoilutoimisto Talli
Jo lähestyminen kohteeseen virittää saunomisen tunnelmaan. Matalat, tummaksi käsitellyt puurakennukset asettuvat metsärinteeseen mäntyjen ja suurten siirtolohkareiden lomaan. Kasvikatteiset katot jatkavat maanpinnan vihreyttä, ja piipuista kohoava savu häivyttää rakennusten rajoja entisestään. Puiset kulkusillat ja loivasti kaartuvat esteettömät reitit ohjaavat kävijää rakennukselta toiselle. Kokonaisuus tuntuu kasvaneen vähitellen osaksi maisemaa.
Saunoissa on tavoitettu jotakin japanilaishenkisen kylpylän rauhasta. Vaikutelmaa vahvistaa puun käsittely: paikallisesta kierrätyspuusta tehty julkisivulaudoitus on hiilletty, mikä muistuttaa japanilaista yakisugi-perinnettä ja antaa rakennuksille syvän mustan sävyn. Pinta ennakoi savusaunojen sisäseiniä, jotka tummuvat käytössä vähitellen.
Saunominen alkaa jo rakennusten välisillä reiteillä: pukeutumisesta siirrytään ulkotilan kautta saunaan ja edelleen veden äärelle. Metsän tuoksut, viileä ilma, savu ja tummat puupinnat liittyvät osaksi harkittua rituaalia. Saunojen niukka valaistus ja suljettu mittakaava luovat suojan, josta avaudutaan takaisin metsään ja järvimaisemaan. Ajattelen: suhde luontoon on onnistuttu ilmaisemaan poikkeuksellisen hienosti.
Kuusijärven savusaunoissa vaikutuksen tekee tunnelman ohella tekninen osaaminen. Rakenteet, materiaalit ja erityisesti veden käyttöön liittyvät ratkaisut muodostavat kokonaisuuden, jossa vaativa tekniikka palvelee levollista ja vaivatonta kokemusta.
Kuusijärvi on julkinen ja hinnaltaan kohtuullinen kohde, joten sen tarjoama kokemus on laajasti saavutettavissa. Samalla se osoittaa julkisen rakentamisen mahdollisuudet: kauneus, kestävyys ja korkea tekninen laatu voivat kuulua kaikille. Myös julkinen toimija voi olla rohkea ja kunnianhimoinen.
Lopuksi palaan Ruskinin innoittamana peruskysymykseen: mikä ehdokkaista ilmaisee parhaiten sitä, mitä suomalaisina olemme tai haluamme olla? Vastaus on kokonaisvaltaisin viimeisessä kohteessa. Siinä yhdistyvät tekninen taidokkuus, esteettinen herkkyys, yhteisöllisyys, luonnon kunnioittaminen ja saavutettavuus. Se tarjoaa meille kaikille paikan sekä hiljentymiseen että yhdessäoloon.
Tulevat sukupolvet saattavat muistaa oman aikamme aivan muista asioista kuin näistä rakennuksista. Mutta jos Kuusijärven savusaunat jäävät edes reunustamaan tuota muistikuvaa, voimme olla tyytyväisiä: tällaistakin meidän aikanamme rakennettiin.
Valintani palkinnon saajaksi on Kuusijärven savusaunat.
Timo Miettinen